Joskus saattaa käydä niin (ihan selvinpäin), että yhtäkkiä tajuaa jonkun sanan ihan uudella tavalla, niinkuin esim. just sanan "rypäle". Ihan kuin kuulisi sanan ensimmäistä kertaa, sana on niin freesi ja hassu. Mutta sitten aikaikkuna sulkeutuu ja menettää sen herkkyyden, eikä enää voi tajuta, että miten se rypäle sanana avautuikin sillälailla.
Eilen mulle avautui hetkeksi uusi ajatusikkuna: mikään asia ei liiku mun kodissa ilman, että mä liikutan niitä. Ajatus lähti ehkä näistä asunnon asettelemattomista asetelmista. Jokainen kynä, jokainen niistetty talouspaperi, kaikki se tavarasilppu, mitä mun asunnossa on, ei liiku ilman mua. Oli kauheen raskasta ja ahdistavaa ajatella maailman kaikkia pysähtyneitä esineitä ja asioita. Ja mikä henkilökohtainen taakka muakin on kohdannut: mä olen erityisesti vastuussa mun kodin esineiden liikuttelusta.
Jos edellisen kappaleen ajatus ei avautunut teille, niin ei avaudu enää kyllä mullekaan. Mitä väliä, että asiat ei liiku? Olkoot sitten paikoillaan. Sehän vasta ahdistavaa olis, jos asiat liikkuis ilman, että niitä liikuttelee.
Mutta silti, joku tässä asiassa pohdituttaa.
