PAJANEN

J sen sanoi: meille taitaa jouluksi tulla tuoli. Niin taitaa! Vielä ollaan kovin pienessä mittakaavassa (1:5) mutta kohta se alkaa kasvaa ja kasvaa kunnes on ihan 1:1. Olohuone on täynnä purua ja silppua. Sitä roikkuu myös hiuksissa ja hihoissa, se hiipii myös nenään. Minä olen selvästi purustaja.

Vaikeinta on aikaan saada jotain suoraa. Suora on käsitteenä tuntematon käsilleni, jotka haluavat tehdä tähän maailmaan kiemuraa viivaa ja pintaa. Millimetri on taasen päälleni vaikea asia: huihai, milli sinne tänne. Ja sitten tuolista tulee vino ja ihan keikka.

Tekee hirveästi mieli suklaakakkua.

HAJANAISIA HUOMIOITA

Bussin tuplaikkunoiden väliin jää usein kesällä vettä ja matkustaja saa ihailla akvaariota. Tänä aamuna huomasin bussin ikkunan välissä sammalta (sanoisin rahkasammalta).

Joudun purkamaan äidille aloitetun pipon kolmannen kerran. Liian kireää, liian löysää, liian outoa käsialaa tulee tästä pipotehtaasta. Hemmetti.

Esitelmät ovat usein kovin köykäisiä. Kuuntelija nappaa ehkä jonkin sanan sieltä täältä ja loppu on vain kuin jonotusmusiikkia. Messuja pitäisi varmaan myös välttää (ellei halua ostaa metrilakua).

Pienoismallien tekeminen on vaikeaa, jos ei ole selvillä mitä haluaa tehdä. Luonnosteluun ne eivät tunnu käyvän itselleni. Tuolieni pienoismallit näyttävät painavan vähintään 200 kg. Toivottavasti ostamani balsapuu tuo avun kamalaan robustisuuteen.

Eilen päätin tehdä kortin vanhalle naapurillemme, joka on sairaalassa. En ehtinyt. Onneksi äiti oli käynyt tapaamassa häntä viikko sitten ja kertonut hänelle, että hän on ihana ystävä. Ystäville pitää muistaa sanoa ihanuus ääneen ja kortti pitää tehdä heti.

MÄ UIN

..väreissä, joita on puissa ja maassa. Tiedättekö tunteen, että kuuntelee musiikkia mutta sitten hirveästi haluaa kuunnella lisää musiikkia ja avaa toisen radion tai muun musiikkivehkeen? Tai lukee lehteä mutta samalla haluaa lukea lisää ja avaa koneelta blogin lisäluettavaksi siihen viereen? Sitten ui siinä kuvien ja äänien virrassa. Niin tein tänään. Oikein tårtapåtårta päivä.

Muistettiin siirtä kellojakin. Mä olen muuten niitä, joiden vuosi kulkee toiseen suuntaan kuin kello. Sen takia myötä- vastapäivään sekä oikea ja vasen ei ole koskaan ollut mun vahvuuksia.

MAASEUTU

Näihin tunnelmiin on kiva palata. Sain isältä takaisin kamerani muistikortin vaarin synttäreiltä. Silloin yövyttiin ihan oikeassa kartanossa, kun vaarin mökki oli täynnä muuta sukua.

Aamiaiset oli tässä kartanossa tukevat. Aamiaisen odottelu ja pähkäily siitä, minkälaisena munansa ottaa alkoi jo illalla nukkumaan mennessä (harrastin samaa jo Oslon matkalla).

Hevoset on kummitytön tallista.

Sain myös piirtämisen rullaamaan. Tällä hetkellä olen varma, että näpeissäni on syntymässä ihan näpsäkkä tuoli mutta tietäen oman prosessini tätä fiilistä kestää tasan tämän illan. Suunnitteluani voisi lähinnä kuvata Ismo Alangon laululla kriisistä kriisiin. Mutta vastapainoksi on sanottava, että kai tästä hommasta jotain saa, niin no juuri noita hähäävalloitanmaailmantälläkikkareellajaväestövähintäänlennähtääpyllylleen-hetkiä (toivottavasti eivät kuitenkaan pyllähdä tämän tuotoksen takia, koska haluaisin, että tuolistani ei pyllähtelisi pois).

Pylleröimisiin.

KAUPUNKI

Ei aurinkoa tänään. Mutta kaupunkikävely oli piristävää, vaikka olisi pitänyt tehdä ihan muita asioita aivan toisaalla. Siis sitäkin nautinnollisempi lintsaus. Ihan hyvin voisi löysäillä vähän useamminkin. Kukaan ei anna käytöksestä enää numeroa.

Koska ei ole aurinkoa niin puut ovat päättäneet loistaa sitäkin kirkkaammin keltaisina. Miten syksyt on näin pitkiä. Syksyhän alkoi tuntua jo elokuussa. Huh, kaikkein pisin vuodenaika tosiaan.

Ostin polkupyörääni pajukorin. Se on ehkä vähän liian iso mutta niin ihanan värinen ja tuoksuva. En haluaisi palauttaa koria takaisin. Yritän survoa sen pyörääni.

SITÄ VOI LUULLA

Voi luulla esimerkiksi, että osaa jotain mitä ei sitten osaakaan tai on jotain mitä ei ilmeisestikään ole. Sitten voi joko terästäytyä ottamalla itseään kiinni kraivelista ja puristaa ja tiristää ja kehittää itseään siihen haluttuun suuntaan. Tai sitten voi ostaa herrasväen pikkuleipiä ja syödä puolet paketista jo bussissa matkalla kotiin ja surra olemattomia taitojaan ja tietojaan.

Yritän lohduttaa itseäni, että homma etenee jotakuinkin normaalisti. Ainahan prosesseihin kuuluu elämää syvempiä kuoppia. Argh.

Mietin tänään jo uuteen ammattiin kouluttautumista. Mikä olisi aina kivaa ja josta olisin innostunut joka päivä? En nyt heti keksi. Ehkä tämä päivä on totaalisen väärä miettiä yhtään mitään paitsi seuraavaa ruokalajia.

HUHHAILUA

Alan päästä lomatunnelmaan vasta nyt, kun lomaa on jäljellä enää neljä päivää. En saanut ystävältä myötätuntoa, kun kerroin lomailun rankkuudesta. Mutta lomailla nyt yksin lokakuussa. Ehkä vuotava nenä ei auttanut hyvän lomafiiliksen hankkimiseen. Se flunssa närkästyi vähättelystä ja pisti mut petiin pariksi päiväksi. Olen taas sitten erinomaisesti kartalla siinä, mitä telkkarista nyt tulee (Oprah oli hyvä).

Tähtihetket tähän mennessä:
- Annantalossa käynti ja Picasso maalaukseen sukeltaminen (kolmiulotteinen maalaus, johon voi astua sisään)
- Kodin keskisyväpuhdistus (mm. roiskeeton peili!)
- Janssonin vaarallisen juhannuksen lukeminen (musta tuleekin isona muumimamma eikä muotoilija)

Meidän keittiöön paistaa ihanasti aurinko iltapäivällä. On mukava syödä välipalaa auringon lämmössä. Yritän nyt kerätä pari luxia varastoon.

Tulevat tähtihetket:
- Päätin mennä oopperaan.
- Päätin ommella itselleni mekon äidin avustuksella.
- Koulun alkaminen (haluan nähdä jo ihmisiä!)

SNIF SNIF BANG BANG

Tuossa lähellä auto pamautti betoniseinään viime viikolla. Hötäkässä joltain jäi jalka. Jotenkin kovin inhimillistä, että proteesin sukassa on reikä. Itse olen flunssassa. Vuoden ensimmäinen köhä ja tämäkin on mieto. Hurraa siitä.

Kävin kirjastossa ja lainasin kasan musiikkia ja pari kirjaa. Seuraavaksi perehdyn kirjaan "Älkää säätökö päätänne - häiriö on todellisuudessa" ja yritän keksiä lopputyön aiheen.